Vaarini kertoi mielellään tarinoita entisajan elämästä. Usein tarinat liittyivät jatkosotaan, joka lohkaisi hänen elämästään parikymppisenä melkein viisi vuotta. Torpparin poikana syntyneen vaarin unelma sodan jälkeen oli pysyvä ja turvallinen koti ja elanto. Unelma toteutui 1960-luvulla, kun isovanhempani hankkivat pienen maatilan. Siellä vaari sitten asuikin loppuelämänsä kunnes kuoli 92-vuotiaana.

Vaari teki lujasti töitä koko ikänsä, hoiti lypsykarjaa, viljelyksiä, metsiä. Hän oli myös ahkera nikkari ja kodin kunnostaja ja kävi marjametsällä, tansseissa ja sauvakävelyllä mummon kanssa. Rahaa oli aina niukasti, vaatteet ja tavarat käytettiin loppuun ja korjattiin itse.

Vaari viljeli kotitarpeiksi perunaa, porkkanaa, sipulia ja muita vihanneksia ja kotipihan omenoista keitettiin hillot ja marjoista mehut. Me lastenlapset opimme arvostamaan isovanhempien omavaraisuutta, mutta emme ehkä koskaan ihan tajunneet, miten he jaksoivat vielä viimeisinä elinvuosinaankin nähdä kaiken sen vaivan, kun samat asiat olisi saanut helposti kaupasta.

”Tästä tulee meidän sukupolvemme jatkosota”, veljeni sanoi pari viikkoa siten, kun juttelimme koronaepidemiasta. Vitsailimme siitä, että ehkä ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin suvun perunakellari syötäisiin tyhjäksi eikä perunoita tarvitsisi keväällä kantaa kompostiin.

Vielä ei ole kaupoista ruoka loppunut, vaikka muuten eletäänkin poikkeusoloissa. Ymmärrän nyt isovanhempien opetuksia ja valintoja entistä paremmin. Jos vaari olisi näkemässä korona-ajan, hän saattaisi neuvoa meitä lapsenlapsia näin:

”Kaikesta selviää kun on katto pään päällä.”

”Eläkää nuukasti niin pärjäätte aina.”

”Mitään ei kannata heittää pois, jos sen voi korjata.”

”Pitäkää yhtä ja auttakaa toisianne.”